tiistai 11. marraskuuta 2014

#9: 23338

Aamulla mä heräilen hiljakseen, kaivaudun lähemmäksi lämmintä vartaloa ja kieltäydyn avaamasta silmiäni. Jos mä avaan ne, mä olen hyväksynyt sen faktan, että mä en edelleenkään tiedä missä olen. Miksi olen. Kai mä periaatteessa tiedän, miksi olen, mutta eilen illalla se teki huomattavasti enemmän järkeä – kävi huomattavasti enemmän järkeen, voi vitun Otso ihan oikeasti, ei käy laatuun tämä. Mä olen Helena Lintunen ja osaan puhua suomea, koska olen asunut koko melkein yhdeksäntoistavuotisen elämäni ajan Suomessa ja olen käynyt ulkomaillakin vain kahdesti, molemmat ruotsinlaivalla ja molemmat alle kymmenkesäisenä, jolloin reissun tähtihetki oli se, kun mulle lätkäistiin käteen kuusisataa kruunua ja sanottiin, että osta mitä huvittaa. Tietenkin mä pelasin rahapelejä, hedelmäpeliä sun muita, viidelläsadalla kruunulla ja menin sen jälkeen vinkumaan isälle että en saa tarpeeksi karkkia, ja saatoin myös syyttää Samuelia (joka ei siinä vaiheessa pahemmin puhunut, vaikka oli jo ala-asteella), niin että isä sääli prinsessaa ja osti mulle lisää karkkia. Paljon karkkia, koska mun veljeni on kaukana prinssistä, jos sille päälle sattuu, ja toisen karkkien syöminen on jotakuinkin rangaistava teko.

Eilen illalla kuulosti paljon järkevämmältä – hyvä Helena, nyt meni oikein – se kaikki, mitä Otso selitti. Että mun veljeni on riivattu – demonin tai jonkun vastaavan, jos mä olen yhtään tarpeeksi telkkaria katsonut. Että Samuelista pitäisi manata demoni Helvettiin, joka on ilmeisesti joku paikka, ja että sitä ei voisi tappaa, niin että mun veljeni on ihan kunnossa, jollei oteta huomioon sitä faktaa, että sen naama paloi eilen savuten. Niin ja sen sisällä on demoni. Tai joku sellainen.

Eilen illalla kävi myös huomattavasti paremmin järkeen se, että mun poikaystäväni on muodonmuuttjademoni. Ja mitä vittua vielä. Eilen illalla tuntui myös järkevältä idealta houkutella Otso nukkumaan sängyssään, mutta nyt, kun mä makaan silmät kiinni ja yrittäen työntää kaikki faktat pois mielestä, mikään ei tunnu enää järkevältä. Mikään ei käy järkeen eikä mikään tee järkeä, koska vitun Otso, vitun Kuutti ja vitun koko maailma, mä en ihan oikeasti, en oikeasti ala enää. Perkele tätä elämää.

Otson ote mun ympärillä tiukentuu, sen käsivarsi painuu inhottavasti vasten mun kevyestä hiestä vähän nihkeää rintakehää, ja musta tuntuu ettei sen käsivarsi ole missään vaiheessa lähtenytkään mun ympäriltä. Se tuntuu ehkä ihan mukavalta, ehkä ihan huojentavalta, mutta… mutta ei. Ei.

”Mä tiedän että sä oot hereillä.”
”Mä en tiedä”, mä vastaan silmät edelleen kiinni.
”Haluutsä että mä meen pois?”
”Miksi  mä haluaisin että sä meet pois?”
”No en mä tiedä. Mä en tiedä, mitä sun päässä liikkuu.”
”Ai sen lisäksi, että mä en tiedä edelleenkään missä mä olen, ja että mitä mitä mä teen täällä, ja että mitä –”
”Pihtiputaalla.”
”Anteeksi?”
”Sä olet Pihtiputaalla.”
”Jaaha. Sehän auttoi paljon.”
”Mä arvasin. Sä olet täällä, koska mä toin sut tänne, koska tää on paikka johon mä uskalsin tuoda sut, sen takia että täällä mä en ole ollut Kuutin kanssa.”
”Ahaa?”
”Tää ei oo ihan varsinaisesti Kuutin paikka”, Otso mutisee. ”Se on viehtyneempi paikkoihin, joihin sen Amex sopii.”
”Miten helvetissä sillä voi olla Amex?”
”Kivempi sulle, jos et tiedä.”
”Mutta enkö mä luvannut lähteä sun kanssa?” mä kysyn, vaikka en olekaan yhtään varma siitä, haluanko mä oikeasti. Haluanko mä lähteä ilmiselvästi aika häiriintyneen jätkän matkaan, haluanko mä ajaa sen kanssa sen Audilla, joka on paperilla sen, ja Kuutin mukaan Johannan? Haluanko mä ihan oikeasti sotkeutua tähän.
”Sitä mä tässä juuri mietin. Haluatko sä? Ei sun oo mikään pakko lähteä, vaikka sanoitkin eilen”, Otso sanoo vähän turhan tarkkanäköisesti.
”En mä tiedä. Ei sulla sattuisi olemaan keltaista lehtiötä”, mä kysyn, ja Otso on ihan ymmällään.
”Keltaista lehtiötä?”
”Johon mä voisin kerätä pros and cons, niin kuin – tai ei mitään, unohda. Jooko?”
”Okei, jos sä niin haluat.”
”Ootko sä aina noin… myönnytkö sä kaikkeen noin helposti aina? Koska jos joo, niin sitten mun vastaus on ihan ehdoton kyllä, jmä en jaksa tapella ihmisten kanssa.”
”Mä lupaan sulle, etten myönny kovvin helposti oikeastaan yhtään mihinkään.”
”No on sekin ihan hyvä.”
”Mä en halua, että sä myönnyt jos sä et oo siitä ihan varma. Sitä ei noin vain muuteta.”
”Onko tää joku ammatinvalintakysymys? Niin kuin ysiluokalla, kun piti mennä puhumaan opon kanssa siitä, mtä aikoo tulevaisuudellaan tehdä? Koska jos on, niin mä ilmoitan nyt saman tien että menin lukioon, että saisin kolme vuotta lisää miettimäaikaa. Mä en kauheasti arvosta sitä, että viisitoistavuotiaana sun pitäisi tehdä koko elämästäsi tärkeitä päätöksiä, koska musta tuntuu että mä olen edelleen liian nuori. Sitä paitsi, nykyisinhän se on kovin perseestä vaihtaa alaakaan kesken kaiken, jos yhtäkkiä oma ala ei nappaakaan.”
”Helena, hengitä välillä.”
”Mä hengitän koko ajan”, mä sanon ja puuskutan muutaman kerran ihan vian näyttääkseni, että kyllä, mä hengitän oikein paljon, koko ajan, kiitos vain.
”Joo, niin hengität, mutta jos vetäisit kans lauseiden välissä henkeä. Koska hei, tää… on ehkä sellainen juttu. Että koko loppuelämä määräytyy sen mukaan. Mä tähtään siihen, että mullakin olisi vielä joskus joku järkevä tulevaisuudensuunnitelma, ja että mulla olisi vielä joskus mahdollisuus normaaliin tulevaisuuteen –”
”Tarkoittaen?”
”Sitä, että mä aion tehdä kaikkeni sen eteen, että voin lopettaa tämän. Mä menen sanomaan Luciferille päin naamaa että haista vittu, jos se asioihin vaikuttaa ja jos se mua mun missiossa jotenkin auttaa.”
”Ahaa.”
”Joo. Mutta mä en voi luvata, että mä onnistun. Mä olen aika uusi näissä kuvioissa, mä en oikeasti tiedä, että miten nämä jutut loppujen lopuksi kuitenkaan menevät.”
”Ei se mitään. Voidaanko puhua tästä myöhemmin?”
”Käy. Jatkatko sä sun nukkumisen esittämistä vielä?”
”Mä en ole koskaan herännyt”, mä ilmoitan, ”ei pelkoa. Mä olen edelleen unessa, ja kun mä herään, sä et ole polttanut mun pikkuveljen naamaa.”
”Mä olen oikeasti – oikeasti, todella pahoillani. Se vain oli ainoa vaihtoehto, mutta hei, ainakin mä sain sen demonin sieltä melkein kokonaan pois – ensi kerralla kun mä näen sen, mä lupaan että mä manaan sen paskan irti siitä.”
”Sä kuulostat ihan vitun sekopäältä, kai sä sen tiedät?”
”Liian hyvin”, Otso sanoo väsyneen kuuloisesti. ”Usko huvikseen, mä tiedän.”
”No hyvä. Se olisi aika kurjaa, jos sä kelaisit että kuulostaisit ihan normaalilta, ja kertoilisit näitä juttuja iltakaljan äärellä jossain Pihtiputaalla.”
”Sä olet ensimmäinen, jolle mä olen kertonut.”
”Kiitos. Kai?”
”En mä nyt tiedä. Ehkä ennemmin kannattaisi lyödä mua.”
”En mä oikein viitsisi.”
”Kiitos siitä. Kai.”
”Joo, ei mitään.”
”Mutta sä halusit esittää nukkuvasi, joten mä oon hiljaa.”
”Ei.” Mä avaan silmäni. ”Mä tulen katumaan tätä paljon, mutta mä sanon, että kyllä.”
”Ootko sä varma?”
”Älä kysy oonko mä varma, se kuulostaa ihan siltä että sä olisit viemässä mun neitsyyttä tai jotain vastaavaa. Jos sä vielä kerran kysyt, että oonko mä varma, mä sekä lyön sua että pyörrän puheeni.”
”Mä muistan tämän.”
”Parempi olisi. Mä lähden sun mukaan, Otso. Joten sun täytyy opettaa mut tekemään sun manausjutut. Joihin mä en oikeasti usko, en vielä, mutta ei mulla ole parempaakaan tekemistä.”
”Paitsi ylioppilaskirjoitukset…”
”Niille on aikaa vaikka eläkkeelläkin.”
”That’s my girl”, Otso sanoo ja kääntyy hymyilemään mulle, mutta säpsähtää sitten ja valahtaa vakavasti. ”Anteeksi. Se, että sä oot alasti, ei tarkoita että sä olisit mun tyttö.”
”Ai, eikö kelpaa?”
”En mä nyt ihan niinkään sanonut…”
”Mä toivon kans.”
”Kai sä varmasti ymmärrät, mihin sä oot ryhtymässä? Koska –”
”Mä tiedän”, mä äsähdän.
”Okei. Okei.  Mä yritän selittää tän sulle vielä. Mä yritän selittää niin, että sen voi ymmärtää, enkä mä viittaa siihen ettet sä ymmärrä, vaan lähinnä siihen, että mäkin ymmärtäisin.”
”Okei.”
”Okei.” Otso vaikenee hetkeksi, katsoo mua silmiin. Mies puree alahuultaan, avaa suunsa sanoakseen jotain, sulkee sen sitten ja alkaa lopultakin puhua. "Leikitäänkö hetken aikaa, ihan vain hetkisen, että kaikki, mitä sä pidit satuina, kreikkalaisina myytteinä tai muuten vain paskanjauhantana, olisi totta? Että nainen, joka dumpataan mielisairaalaan sen tapettua kaksi demonin riivaamaa lastaan, ei olekaan hullu? Että tässä maailmassa on sun silmille näkymättömänä liian paljon asioita, joita tämä maailma ei kestä eikä tule kestämään? Leikitäänkö, Helena, ihan hetki, että sinä ja minä ollaan tämän luomakunnan tärkeimmät ihmiset, koska mä selvisin ja kerroin sulle. Jumalaa ei ole enää, Helena, ja se tarkoittaa sitä että me ollaan omillamme."

Mä en osaa sanoa mitään. Mä tuijotan Otsoa, joka katsoo vakavana mua takaisin, mä tuijotan sitä enkä osaa oikeasti sanoa mitään, musta tuntuu kuin mun pääni olisi vain tyhjenutnyt kaikista järkevistä sanoista, mä en tiedä mitä voisin sanoa koska tuntuu soltä ettei koko maailmassa ole enää yhtään mitään sanottavaa.

”Miten niin… jumalaa ei ole?”
”Sekö on se, mihin sä tartut? Oikeasti?”
”Kyllä.”
”Okei. Jumalaa ei ole.”
”Ei ole olemassa vai -?”
”Se on ollut olemassa, mutta ei ole enää.”
”Mitä sille on tapahtunut?”
”Mä en tiedä. Enkä ehkä haluakaan tietää. Kuutilla oli mielenkiintoinen teoria aiheesta, mutta mä en tiedä, en ota kantaa.”
”Jaaha. Kuulostaa ihan kivalta.”
”Mun mielestä kans, hei.”
”Ei siinä sit mitään. Joten oletko sä –”
”Olen”, mä keskeytän, ennen kuin Otso ehtii kysyä sama asiaa noin kymmenennen kerran tänä aamuna, mikä on aika kunnioitettava suoritus ottaen huomioon, että mä olen ollut hereillä noin puoli tuntia. Okei, ehkä enemmän. Tai ehkä ei, en minä tiedä, eikä mua kiinnostakaan.
”Aiotko sä kertoa Kuutin teorian aiheesta?”
”Vaikka heti”, Otso sanoo, ”tosin mä en oikeasti usko että sillä on mitään todellisuusarvoa ihan oikeasti – Kuutti nyt on Kuutti, ja se kertoi mielipiteensä asiasta suurin piirtein heti sen jälkeen, kun mä olin yrittänyt ekan kerran manata sen takaisin Helvettiin, ja käytin jumalan nimeä apunani siinä.”
”Okei?”
”Joo. En mä tiedä ,se on sitä mieltä että jumalaa ei ole, koska paholainen tappoi sen. Lucifer, jos sä niin haluat, Helvetin kuningas, no se jätkä kuitenkin, sä tiedät.”
”Ahaa. Mä en oikeasti tiedä mitään, muuta kuin jotain saatana kuuskuuskuus-juttuja –”
”Mä opetan sulle”, Otso sanoo ja hymyilee mulle oikein somasti. ”Koska noi sun saatana kuuskuuskuus-juttusi eivät kauhean pitkälle auta.”
”No mä ajattelinkin. Koska aloitetaan?”
”Sen jälkeen, kun mä olen saanut ruokaa.”
”Tämä selvä.”
”Oiskohan nyt liian aikaista pitsalle?”
”Onko koskaan liian aikaista pitsalle?”
”That’s my girl”, Otso toistaa ja hymyilee mulle, kavahtaa kauemmas siltä varalta että mä potkaisisin, mutta mä en potkaise vaan hymyilen sille erittäin sievästi.

”Niinpä.”
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

maanantai 10. marraskuuta 2014

#8: 21721

Otsolla ei silti näytä olevan vielä mitään aikomusta päästää mua nukkumaan, ja vaikka mä lysähdän sen suuremmin ympäristöä rekisteröimättä lähimmälle vähän kokolattiamattoa pehmeämmälle pinnalle – noin kaksi metriä leveään sänkyyn – se ensin sanoo jotain, enkä mä rekisteröi sitä. Sne jälkeen se tökkii mua varovasti polvitaipeeseen, enkä mä aio reagoida siihenkään, jollei ole ihan ehdoton pakko. Sitten se tarttuu mua kyljistä ja ryhtyy kutittamaan, ja siinä vaiheessa mä potkaisen sitä. Mä en tiedä, mihin osuin, mutta se kuitenkin päästää musta irti, ja on työn ja tuskan takana, että mä saan katsottua olkani ylitse sen verran, että näen sen taipuneen kaksin kerroin. Lopultakin mun empaattinen, sympaattinen vai mikä lie – mua ei oikeasti tällä hetkellä paskan vertaa kiinnosta oikea termistö - itseni herää, ja mä nousen istualleni, vaikka tuntuu siltä että mä ennemmin kuolisin kuin liikkuisin lainkaan, paitsi ehkä peiton alle, koska täällä on sen lisäksi, että täällä on ihan pirun ylihinnoiteltua, täällä on myös kylmä.

”Voi hitto, anteeksi”, mä sanon, ”mut hei, eiks äiti opettanut että hienoja naisia ei saa kutittaa, ainakaan jos ne makaa sängyssä vieraiden miesten hotellihuoneissa?”
”Vähän paremmin olisit silti saanut tähdätä”, se mutisee yhteen purtujen hampaidensa välistä. ”Kiitti. Tota mä kaipasinkin sen jälkeen, kun mä vaan… pelastin sun hengen, ja sitä rataa.”
”Mä en totta puhuakseni tiedä, pelastitko sä mun henkeni”, mä huomautan. ”Mä muistelisin, että sä kieltäydyit kertomasta mitään.”
”No itse asiassa en kieltäytynyt”, se sanoo, ”mä kieltäydyin kertomasta niitä ajaessani. Nyt mä en aja, ja mä ehkä voisin selittää koko tilanteen nyt.”
”No selitä”, mä ilmoitan ja ristin jalkani, nojaan käsiini. ”Mä odotan.”
”Siinähän odotat”, se mutisee, ”mun kivekset on sitä mieltä että mun ei pitäisi kertoa sulle yhtään saatana mitään.”
”Voin mä soittaa poliisillekin”, mä hymyilen iloisesti, ”ne varmasti tulee tänne, kun mä kerron että sä ilmoitit että mä kuolen jos en tule nyt sun autoon.”
”Itse asiassa en sanonut –”
”Ai jaa? No, ihan sellaisen kuvan mä sain siitä”, mä sanon ja hymyilen, levähdän selälleni makaamaan. ”Joten alapa kertoa. Kerro kiveksille terveisiä, että mä teen mielelläni saman uudestaan joka kerta, kun sä yrität kutittaa mua.”
”Mä kerron”, se irvistää. ”Potkaisetko sä mua uudestaan, jos mä istun siihen sängylle?”
”Jos pidät kädet kurissa, niin en. Jos et, niin aivan takuuvarmasti.”
”No mä pidän kädet just niin kurissa kun neiti tahtoo.”
”Hienoa. Ala kertoa.”
”Mä en oikein tiedä mistä mä aloittaisin”, Otso mutisee istuessaan. ”Mä en ole koskaan tehnyt tätä, selittänyt tällaisia –”
”Etkö?” mä ihmettelen. ”Sä ihan vaikutit siltä, että sä selittelet vaikka mitä aika useinkin.”
”Niin varmasti”, se sanoo tarttumatta lainkaan muihin sanoihin. ”Nyt, jos sä voisit olla hiljaa, niin mä voin selittääkin.”

”Toki.” Mä vedän suuni ylitse kuvitteellisen vetoketjun, lukitsen sen ja heitän avaimen Otson olan yli.
”No niin”, se sanoo. ”Öö. Mä voisin aloittaa siitä, että Kuutti –”
”Kuutti mitä? Mistä tuli mieleen, että mä yritin soittaa sulle aikaisemmin päivällä”, mä sanon unohtaen autuaasti luvanneeni olla ihan hiljaa. ”Että aikamoista neidon pelastusta, kun et vastaa sitten kuitenkaan puhelimeesi, saanen huomauttaa.”
”Aivan”, se sanoo ja kurtistaa kulmiaan. ”Mitä sä yritit soittaa?”
”Kunhan kaipailin”, mä mutisen ja irvistän sille. ”Tuli niin hirveä ikävä.”
”Mä tiedän. Kenellä nyt ei oliskaan ikävä mua…”
”No niinpä. Ei, vaan, mä huomasin kummallisen asian.”
”Sun kotona, ottaen huomioon että sun pikkuveljesi oli riivattu?”
”Anteeksi?”
”Niin.”
”Ei. Mun pikkuveli ei ole tehnyt mitään kummallista”, mä sanon ja kurtistan kulmiani. ”Mitä nyt sen naama paloi, kun sä paiskoit sitä jollain, millä nyt ikinä olikaan –”
”Suolaa.”
”Et sä varmaan tosissasi luule, että mä uskoisin tota sun paskaasi?”
”Kyllä mä itse asiassa”, se sanoo ja kohauttaa harteitaan, kaatuu sitten selälleen mun viereen, vetää jalkoja suojelevasti suojaamaan tulevaisuuden lapsiaan mutta rentoutuu sitten, kun mä en potkaise sitä vieläkään. ”Tai ei. Mä en tiedä, ei sun oo pakko uskoa yhtään mitään, mutta mainitsen vain, että kyllä, suolaa se oli.”
”Okei. Palataan tohon osaa sun järjetöntä tarinaa vähän myöhemmin, mutta puhutaan nyt ekana siitä että mä yritin soittaa sulle, koska mä huomasin Kuutissa jotain outoa.”
”No?”
”Se, että se… näyttää Chris Evansilta. Ihan prikulleen.” Mä olen niin väsynyt, etten jaksa edes punastua.
”Chris Evans on…?”
”Näyttelijä. Kyllä sä tiedät, Avengers, Kapteeni Amerikka…”
”Aa, se. Se, jolta Kuutti näyttää. Se, jolta Kuutti lainasi naamansa ja kroppansa…?”
”Miten niin lainasi?”
”Katsos. Tää kuulostaa naurettavalta, mutta… Kuutti nyt on demoni.”
”Joo, sä oot ihan oikeassa. Niin kuulostaa.”
”Mähän sanoin. Kuutti on demoni, se on muodonmuuttaja. Se pystyy ottamaan itselleen käytännössä kenen tahansa muodon, ja se valitsee ulkonäkönsä sen mukaan, kenet se haluaa hurmata. Kuka sattuisi maistumaan parhaalta.”
”Se on myös kannibaali?”
”Kannibaalit on ihmisiä, jotka syövät ihmisiä. Kuutti ei ole ihminen, joten ei, se ei voi edes teoreettisesti olla kannibaali. Eikä se ole muutenkaan, ei se syö ihmistä – niin kuin lihaa, ei. Sun kroppasi on ihan turvassa.”
”Mikä sitten ei ole turvassa? Mun sielu?”
”Järki, lähinnä.”
”Okei. Leikitään hetken aikaa, että mä uskon sua, joten kerro toki lisää.”
”Juttu on niin, että se syö sun dopamiinit. Tiedätkö sä, mitä se on?”
”Joo, mä olen käynyt bilsankursseilla. Se mielihyvähormoni tai joku vastaava?”
”Just niin. Sitten sä varmaan tiedät, että mistä niitä saa? Tupakointi aktivoi sun dopamiinireseptorit”, Otso kertoo kyllästyneen kuuloisesti, se kuulostaa siltä kuin lukisi suoraan kirjasta. ”Samoin seksi. Tietyt huumeet, kuten LSD. Joka taas on hallusinogeeni.”
”Mä tiedän”, mä sanon närkästyneenä.
”Mä tiedän että sä tiedät. Kunhan kerroin”, mies sanoo ja virnistää mulle väsyneesti. ”Kuutti on jätkä, joka syöttää sun ihon alle hallusinogeeneja, odottaa että sun dopamiinireseptorit purskauttavat sun kropan täyteen mielihyvähormonia, ja syö ne.”
”Syö?”
”Sun kallossa on vasemman korvan takana heikko kohta”, se sanoo, ja mä kosketan automaattisesti sinne. ”Sen ei tarvitse läpäistä sieltä kohtaa kalloa, vaan se pystyy imemään ne sun ihon lävitse, ja se syö sitä.”
”… Okei.” Mä en voi olla miettimättä, minkälaisen ihmisen matkaan mä sitten olen loppujen lopuksi päätynyt.
”Kyllä. Ja kun tarpeeksi kauan sun aivot tekee sitä, että sinne tulee yhtäkkisiä, järjettömiä purskahduksia mielihyvähormonia, sun koko kroppa sekoaa. Ja sä sekoat.”
”Sekoat?”
”Sä näet harhoja”, Otso kertoo. ”Sä näet asioita, joita ei ole olemassa. Sun järkesi häviää, ja loppujen lopuksi sä useimmiten ajaudut itsemurhaan, kun et kestä niitä harhoja enää. Skitsofrenia, Helena.”
”Jos – ja vain jos – tää olisi totta”, mä aloitan mietteliäästi, ”mistä sä tietäisit tällaisia asioita?”
”Koska mä olen seurustellut Kuutin kanssa”, Otso ilmoittaa. ”Mä olin sen dopamiinipankki. Se sai mut hallusinoimaan, näkemään harhoja, ja se johti siihen, että mä melkein tapoin itseni. Se sai mut unohtamaan asioita, jotka ei olleet sen mielestä tärkeitä – asioita, jotka tekivät mut surulliseksi, tai ylipäätään pakottivat mut miettimään enempää kuin seuraavaa olutta, seuraavaa pysäkkiä. Mä vietin sen kanssa yhden kesän, se päättyi siihen että mä pakottauduin muistamaan –”
”Miten niin pakottauduit?”
”Se oli vaikeaa”, Otso sanoo ja kääntää päänsä toiseen suuntaan niin, etten mä näe sen ilmettä. ”Se oli ihan pirun vaikeaa. Mä lähdin vetämään sen ja meidän yhden yhteisen kaverin, Johannan –”
”Ai sen Johannan, jonka autoa sä ajat?”
”Se on paperilla mun, mutta joo”, mies vastaa mutta ei vieläkään katso mun suuuntaan. ”Älä keskeytä mua, jooko? Anna mä kerron.”
”Okei, anteeksi.”
”Niin. Se ja Johanna tappelivat keskenään, ja mä lähdin menemään. Mä löysin kirjaston, luin sähköpostin jossa mun silloinen tyttöystäväni kertoi olevansa raskaana mun parhaalle kaverille ja tappavansa itsensä, koska tunsi siitä syyllisyyttä. Kuutti oli pistänyt mut unohtamaan koko Olivian, se sen tytön nimi oli, koska se sai mut itkemään, ja Kuutin mielestä itkeminen ei ole funktionaalista”, mies sanoo, ja mä säpsähdän sitä… en mä tiedä, ehkä katkeruutta, jota sen äänestä melkein pisaroi. ”Ja kun mä muistin, mä pakotin sen viemään itseni kotiin. Se vei mut kotiin, ja mä jäin sinne hetkeksi, järjestelin asioita, sekä fyysisesti että omassa päässäni. Kuutti yritti viedä mun muistin ennen kuin se jätti mut kyydistä, mutta mä kielsin, koska ei oo mitään hirveämpää kuin se tunne että sun pitäisi muistaa jotain, muistaa jotain oikeasti tärkeää, ja sä et vain pysty muistamaan. Mä lähdin lokakuussa pois, väitin isälle että olin päässyt varasijoilta sisään opiskelemaan Helsingin yliopistoon, ja lähdin pois.”
”Mitä sä oot sitten tehnyt? Tähän asti, kun sä oot esittänyt, että opiskelet?”
”Ajanut. Etsinyt. Selvittänyt asioita.”
”Millaisia asioita?”
”Demoneista. Mä olen kuunnellut niitä sekopäitä, jotka heitetään mielisairaalaan koska ne eivät pärjää arkielämässä, ja mä olen kartoittanut aika hyvin koko jutun. Miten ne pystyy manaamaan ulos susta – olettaen tietenkin, että ne ovat vain riivanneet sut, niin kuin sun veljesi – ja miten ne pystyy heittämään takaisin Helvettiin, tai mihin ikinä ne sitten loppujen lopuksi päätyykään. Sen lisäksi mä olen etsinyt Kuuttia.”
”Miksi?”
”Koska toi ei ole oikein. Noin ei voi tehdä. On sellaisia muodonmuuttajia, jotka kulkevat hurmaamassa naisen sieltä ja miehen täältä, ja sitten on sellaisia kuin Kuutti ja… kuin Kuutti. Mun puolesta ne muodonmuuttajat saavat tehdä ihan mitä lystävät, jos ne eivät ole kuin Kuutti, koska mulla ei ole mitään oikeutta tuomita ketään takaisin Helvettiin – tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta – mutta jos ne ovat kuin Kuutti, jos ne juovat yhden ihmisen tyhjiin niin pahasti, että se ei oikeasti löydä muuta ratkaisua tilanteeseensa kuin itsemurha, se ei ole oikein. Been there, done that, kuten sanotaan, ja mä en todellakaan aio antaa kenellekään tapahtua niin. Enää, ehkä, öö, ikinä. Siksi mä olen etsinyt Kuuttia, mutta siinä on se huono, että vaikka mä olen suojannut itseni siltä, sekin on tajunnut koko systeemin ja tietää, mitä mä tiedän ja mitä mä osaan. Se myös kertoo muille… vittu, se sanoo niitä sisaruksikseen, muille samanlaisille, että mua pitää varoa, koska mä tiedän mitä se tekee ja mitä ne kaikki tekevät.”
”Ja sä päätit että pelastat mut, vai?”
”Kyllä. Mä haluan pelastaa kaikki”, se sanoo koruttomasti. ”Järjetön tehtävä, ja noita ei voi tappaa. Ne löytävät tiensä aina tänne takaisin, ja tää on ihan toivoton tehtävä, mutta mä aion pelastaa kaikki.”
”Yksin?”
”Yksin.”
”Ei sulla oo mitään kavereita, jotka tossa voisivat auttaa…?”
”Ei.”
”Mä voin”, mä ilmoitan.
”Miksi?”
”Miksi ei?” mä kysyn. ”Sä varasit tän hotellin jo kahdeksi yöksi, joten mitä muutakaan mä tässä voin?”
”Miten niin?”
”Me ollaan hei melkein kohtalotovereita”, mä ilmoitan, ”oikeesti, mieti nyt. Sä seurustelit sen kanssa, mä seurustelin sen kanssa –”
”Helena hei…”
”Ei kun kuuntele! Mä en tiedä, musta tuntuu että se ei tehnyt mulle mitään, enkä mä tiedä miksi –”
”En mäkään”, Otso sanoo vähän turhan vikkelästi. Mä käännän pääni sitä kohti, katson siihen, se hymyilee vähän turhan iloisesti, vähän turhan viattomasti.
”Miksi?”
”Ei mitään, en mä tiedä, just mä sanoin –”
”Ei, vaan miksi se ei imeskellyt mua?”
”Ai sä nyt uskot sen?”
”Älä vaihda aihetta. Leikitään, että mä uskon sua, miksi se ei imeskellyt mun aivoja?”
”Imeskellyt”, Otso sanoo mietteliäästi. ”Melkoinen kielikuva.”
”Ala puhua”, mä käsken kylmästi. ”Liittyykö se siihen, että mulla ei ole jotain, niin kuin te puhuitte?”
”Ei.”
”Sä oot huono valehtelemaan, Otso, kai sä sen tiedät?”
”Okei. Mä en kerro sitä sulle vielä.”
”Mä oon kuullut juttua, että sulla on vähän tapana tehdä niin.”
”Jaaha. Ihan sama. Mä kerron sulle myöhemmin mitä mä tiedän, mutta mä en uskalla vielä sanoa mitään varmaa, koska mä en ihan oikeasti vain tiedä. Mun täytyy selvittää vielä muutama juttu. Mutta ei, mä en ota sua mukaan. En todellakaan.”
”Ai miksi? Koska mä oon tyttö?”
”Tulihan se sukupuolikortti sieltä”, Otso huokaa syvään. ”Mun suurin apuni tässä jutussa on Johanna, joka, kuten ehkä nimestä huomaat, on nainen.”
”Miksi sitten? Mikä ongelma tässä muka olisi sitten?”
”Koska hei, ei tässä oo mitään järkeä! Oikeesti!”
”Ei ookaan”, mä sanon ja tarkoitan sitä täysin, aivan kokonaan. ”Ei olekaan. Koko tilanteessa ei ole yhtään mitään järkeä, mutta se ei poista sitä faktaa, että mä voisin auttaa sua. Koska sä autoit mua, mä voin auttaa sua.”
”Ei, et sä voi.”
”Sä voit opettaa mut. Sä voit opettaa mua manaamaan demoneja ja mitä vittua tahansa”, mä ilmoitan, ”koska hei, mun pikkuveli on demoni ja mä oletan, että mä en voi mennä kotiin? Koska Kuutti tietää missä mä asun ja sitä rataa?”
”Kuutti tosiaan rakastaa spesiaalikeissejä, niin kuin minä ja sinä”, Otso sanoo mietteliäästi, ”se ei kyllä ollenkaan tehnyt järkeä, se sen – tai ei mitään.”
”Niin mikä?”
”Ei mitään. Mä en sanonut mitään.”
”Paitsi sen, että sä otat mut mukaan.”
”Ai sanoinko mä muka niin?” Otso ihmettelee. ”Vitsi, en muistanutkaan.”
”Ei kannattais juoda niin paljon, muisti menee.”
”Jaha. No kiitos, kun kerroit.”
”Joo ei mitään, oli ihan ilo.”
”Varmasti. Mä en ota sua mukaan, piste.”
”Vaikka mä johdatin sut Kuutin luo, tai Kuutin sun luo, miten sä nyt sen haluatkaan miettiä?”
”En siltikään.”
”Haista vittu.”
”En aatellut”, mies sanoo ja hymyilee mulle suloisesti. ”Ei tulis mieleenkään.”
”Eikö?”
”No… ei. Nyt kun tuli puheeksi.”
”Aha.”
”Mitä aha?”
”Just sitä aha. Että aha.”
”Miksi sun puheesi viittaa jotenkin siihen suuntaan, että mä tein taas jotain väärin?”
”No en kans tiedä”, mä vastaan sellaisella enhän minä mitään sellaista väittäisi -äänensävyllä, sellaisella jota kuuluisi korostaa olankohautuksella. Selällään maatessa olkien kohauttelu ei tule kuitenkaan onnistumaan mitenkään mainittavasti, joten mä en yritä.
”Aha. Siksikään mä en ota sua mukaan.”
”Mitä?”
”Just siksi. Mä en sano yhtään enempää, paitsi sen, että mä haluan toisen näistä tyynyistä ja peitoista ja voisin laittaa pikku hiljaa nukkumaan tohon”, se sanoo ja viittaa sohvan suuntaan.
”Ai sä aiot mennä sinne nukkumaan?”
”Joo, niin mä vähän meinasin.”

Nyt Helena hiljaa. Oikeasti, ihan vain hiljaa. Vedä pari kertaa syvään henkeä äläkä tee tyhmiä ratkaisuja, okei? Oo vaan fiksu, ja ole hiljaa.

”No ei sun sinne tarvii mennä.”
”Ahaa?”
”Joo, tai siis no, eiks tähän mahdu nyt ihan näpsäkästi kaksi – ”
”Jos ei.”
”Miten niin ei?”
”Niin, että ei. Mä en nuku sun kanssa samassa sängyssä, piste.”
”Miksi vitussa et nukkuisi? Sä maksoit tän huoneen, et sä voi nukkua sohvalla kun me mahdutaan molemmat tähän ihan sopivasti, molemmilla ois lämmintä ja pehmeää ja mukavaa?”
”Mä en nuku ihmisten vieressä.”
”Syystä?”
”Koska mä en harrasta sellaista. Mä en ole nukkunut ihmisen vieressä noin miljoonaan vuoteen, ja musta tuntuu että mä en todellakaan osaisi sitä.”
”No kuule, treenaa. Koska mä en aio liikkua tästä, enkä mä henkilökohtaisesti näe mitään järkeä siinä, että sä nukkuisit sohvalla, kun tässä on meille kahdelle kuitenkin tilaa oikein sopivasti.”
”Helena hei…”
”Mitä?”
”Oikeesti. Mitä sä nyt haet tuolla?”
”Mä en hae tällä mitään muuta kuin sitä, että sä maksat kolmesataa euroa kahdesta yöstä hotellissa, ja sitten sä muka nukkuisit sohvalla koska mä oon niin nainen etten voi nukkua sohvalla, ja mä oon niin ihminen ettet sä voi nukkua mun vieressä? Otso hei, kelaa nyt vähän. Oikeesti, yritä edes.”
”Mä yritän koko ajan oikein kovasti, mutta musta tuntuu, että on kaikille parempi että mä en nuku tässä.”
”Ja miksikä niin?”
”Koska ala puhua.”
”Mistä?”
”Mitä sä mietit. Että mä oon ihan psykopaatti? Mä en pakota sua uskomaan, ja sä oot ihan vapaa kävelemään ulos ovesta koska tahansa sä vaan haluat mennä, ,mun puolesta, antaa mennä vaikka heti. Täältä vaan ei mene busseja  mihinkään suuntaan ennen aamukymmentä, ja ulkona on ihan pirun kylmä. Sä voit aamulla lähteä vaikka saman tien bussilla pois, mä kannatan ettet mene himaan, mutta ihan vapaasti.”
”Miksi mä haluaisin lähteä? Mä just intin, että haluan jäädä sun kanssa tekemään tätä, haluun auttaa sua –”
”Miksi? Yritätkö sä joustaa mun psykopaattisuuteen niin, että mä en haluaisi tappaa sua? Mä en aio tappaa sua, sä oot ihan vapaa tekemään ihan mitä sä haluat, Helena hyvä.”
”No voi kiitos, sepä ystävällistä.”
”Joo niin munkin mielestä.”
”Sä voit ihan hyvin nukkua mun vieressä.”
”Sä et nyt tee järkeä ollenkaan.”
”Niinhän sä aina sanot.”
”Et. Mä en nuku sun vieressä.”
”Nukutpas.”
”En. Mä meen sohvalle”, Otso sanoo ja nousee istumaan, katso äiti, ilman käsiä, pelkillä vatsalihaksilla, hurraa hurraa, hyvä Otso! Mies kampeaa itsensä ylös sängystä ja yrittää kammeta peittoa mun alta, mutta mä ojennan käteni sitä kohti, se väistää ja nykäisee taas peittoa, ja mä tartun peiton reunoihin niin että saan käärittyä sitä sopivasti ympärilleni nopealla 360 asteen pyörähdyksellä niin, että Otson tasapaino pettää nykäisystä ja se rojahtaa puoliksi mun päälleni.
”Helena, nyt helvetti –” se aloittaa yrittäessään päästä kömpimään takaisin ylös, takaisin jaloilleen, mutta mä kurkotan suutelemaan sitä.

Se ei tönäise mua pois, mutta ei liiku itsekään mihinkään suuntaan, ei myöskään lähemmäksi. Mä kierrän käteni sen niskaan ja vedän sitä alaspäin, yritän saada suudeltua sitä tiukemmin, syvemmin, mutta se vetäytyy kauemmas, vetää huulensa mun huulilta niin että saa mut älähtämään turhaumuksesta.

”Mitä nyt”, mä huokaan.
”Sä joko et usko mua –”
”Mä uskon sua.”
”Miksi sä uskoisit mua?”
”Koska… en mä tiedä. Koska se käy järkeen.”
”Ei kukaan sano, että käy järkeen, että sun pikkuveljesi on riivattu ja että mies, jonka kanssa sä seurustelit, on demoni.”
”Mä sanon”, mä vastaan ja hymyilen aurinkoisesti.
”Sä et voi uskoa sitä.”
”Älä päätä mun puolesta, mitä mä uskon ja mitä mä en usko. Miksi sä olisit kertonut mulle, jos tarkoitus ei olisi että mä uskoisin sua?”
”No, jos sä uskot mua, sä oot nyt järkyttynyt, kauhuissasi, ihan mitä tahansa, mikä tarkoittaa sitä, että sä et ajattele järkevästi ja… Jos mä nyt – annan sun – no vittu ihan sama, jos mä annan tän mennä eteenpäin, niin sä syytät mua huomenna raiskauksesta. Tai sieppauksesta, kidnappauksesta, mistä tahansa.”
”Ahaa?”
”Kyllä.”
”Paljonkin kokemusta aiheesta?”
”Mä yritän pysytellä fobbien tutkan alapuolella, kuten sanotaan.”
”Anteeksi minkä?”
”Fobbien? Poliisien? Marko Fobba Forss? Se nettipoliisi?”
”Otso, mitä vittua.”
”Joo, ei mitään. Poliisien. Välttelen poliiseja, minkä takia mä en nuku sun vieressä.”
”Mä lupaan sulle, että en soita niille sun fobbillesi huomenna.”
”Promises promises”, mies irvistää. ”Anna nyt vaan olla. Sä takerrut muhun nyt, ja sitten sua vituttaa aamulla, ja vähänkö sun on helppoa sitten purkaa sun vitutustasi poliiseille.”
”En mä aio purkaa yhtään mitään poliiseille! Otso kiltti, oo nyt vaan hiljaa.”

Mä kiipeän ylös sängystä, asetun seisomaan Otson eteen, kallistan päätäni taaksepäin niin että pystyn katsomaan sitä silmiiin. Se katsoo muhun takaisin, kuolemanrauhallisena, ja mua ärsyttää. Ärsyttää suunnattomasti.

Se ei pistä vastaan, kun mä vien kädet sen niskaan, mies antaa mun sormien pyöritellä niskasta vähän liian pitkäksi kasvaneita suortuvia. Mä tuijotan sitä edelleen silmiin, ja lopultakin se kumartuu mua kohti ja painaa huulensa mun huulille.

Mä en tiedä, miten mä päädyin tähän tilanteeseen. En ihan oikeasti, mä en vain tiedä, mä en ymmärrä. Mä en tiedä, miten on mahdollista että mä olen luoja tietää missä, miehen kanssa jonka mä tapasin eilen, sen jälkeen kun se tarttui mua kädestä ja käski juoksemaan (mä kieltäydyn tietoisesti miettimästä Tohtoria ja Rosea). Mä suutelen miestä ja lopultakin se suostuu mukautumaan mun tahtooni, ja voi luojan tähden, lopultakin.



Myöhemmin mä makaan puoliksi Otson sylissä, sen toinen käsivarsi on kiertynyt mun ympärille, se puhaltelee mun hiuksia pois naamaltaan. Onnea vaan siihen yritykseen sitten, mä olen ollut joskus huomaavinani että mun hiuksilla on tapana olla joka paikassa tiellä.

”Mä kysyn sulta huomenna”, Otso sanoo mietteliäästi.
”Mitä?”
”Että vieläkö sä haluat lähteä mukaan.”
”Ai nyt kelpaa?”
”Älä viitti hei, mä yritän pitää tässä henkevää keskustelua yllä”, Otso sanoo ja nauraa, ja mä yhdyn sen nauruun, joka kaikuu hassusti sen rinnasta tässä asennossa. ”Kelpaa.”
”Koska mitä, mä puhuin sut ympäri luistamaan ei fobbia-periaatteestasi?”
”Ai nyt sä sitten aiot kuitenkin soittaa fobbille?”
”Ääliö”, mä nauran. ”Nyt sulle kelpaa.”
”Kyllä. Mä sanoin jo. Mä kysyn sulta huomenna, ja jos sä sanot silloin kyllä, tai ei, se on sitovaa. Jos sä sanot joo, niin mä opetan sulle, miten tämä systeemi toimii. Ja miten sä manaat ne takaisin Helvettiin, ja miten sä tunnistat ne. Ja jos sä sanot joo, niin sä oikeasti – tulet mun mukaan. Ei siksi, että mä pakotan sut, vaan siksi, että jos sä sotkeudut tähän enää yhtään pahemmin, sä tulet olemaan ikuisesti tappolistalla. Siihen asti, että ne onnistuu sun tappamisessa.”

Mä vaikenen hetkeksi, kuuntelen Otsoa nojaten päätäni sen solisluuhun, joka paistaa esiin terävästi melko vahvoista ja hurmaavista rintalihaksista huolimatta.

”Mä en oikeasti halua, että sä sotkeudut tähän. Mä en halua, mutta mä oletan, että sä olet täysi-ikäinen –”
”Yhdeksäntoista toukokuussa.”
”Saman ikäinen kuin mä silloin kun mä sotkeuduin tähän mukaan”, Otso sanoo, ”mutta mä tarjoan sulle vaihtoehtoa olla sotkeutumatta mihinkään.”
”Mutta sehän tarkoittaisi sitä, että mä silti olen vaarassa? Kuutti sanoi –”
”Joo. Siksi mä tarjoankin sulle vaihtoehtoa. Sä saatat olla mun kanssa enemmän turvassa kuin yksin, tai saattaa olla että sä olisit yksin täysin turvassa, mä en tiedä. Sä saat päättää, mitä sä haluat tehdä. Jos sä päätät että et halua sotkeutua tähän, et halua sotkeutua mihinkään, niin sekin on ihan fine. Mä päästän sut lähtemään, helvetti, mä ajan sut mihin sä haluat. Ja mä kysyn sulta huomenna aamulla.”
”Mä vastaan huomenna kyllä.”
”Vastaatko?”
”Vastaan.”
”Katsotaan sitä huomenna sitten.”
”Jäätkö sä siihen nukkumaan?” mä tiedustelen vaihtaakseni puheenaihetta.
”Riippuu siitä, aiotko sä potkia mua vielä.”
”En mä kyllä itse asiassa.”
”Okei, hienoa. Kai mä sitten.”
”Mä tiesin”, mä vastaan äärettömän tyytyväisenä itseeni.
”Mitä?”
”Että mä saan sut nukkumaan sängyssä.”
”Haista vittu.”

”Ei kiitos.”
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

#7: 18279

Me ollaan istuttu autossa jo tunteja. Lämmitysjärjestelmä näyttää että täällä olisi muka kaksikymmentäseitsemän, mutta vitut, mä tärisen yksinäni istuessani etupenkillä, nojaan selkääni vasten lämmintä selkänojaa ja yritän niellä tärinäni, jolla on vain puolet tekemistä kylmyyden kanssa.

Samuel, joka jäi makaamaan naamalleen lattialle. Kuutti, joka kertoi Otsolle, että se saa lähteä rauhassa ja ehjänä, jos päästää irti musta. Samuelin kasvot, jotka savusivat sen kämmenten alla.

Tämä on asia, josta mä en välttämättä kuitenkaan haluaisi tietää mitään, mutta sellainen, että mun on pakko jossain vaiheessa kuitenkin kysyä. Mä en oikeasti halua, en todellakaan, mua ei huvita keskustella tästä, mutta se on edessä ihan varmasti vielä.

"Toi ei ollut normaalia", mä avaan suuni noin neljän tunnin ajon jälkeen. Aurinko on jo kerinnyt laskea aikoja sitten, me ajetaan jollain syrjäisellä tiellä, sellaisella, jossa ei ole keskiviivaa. Mä en halua ajaa  teillä, joilla ei ole keskiviivaa, mutta sitähän mä en Otsolle ole kertomassa. Mä olen kaupunkilaisyttö, mä en pärjää tällaisissa paikoissa, mutta tuskin se Otsoa edes kiinnostaisi.
"Ei ollut, ei. Tai no jaa, normaali on laaja käsite. Se ei ollut... luonnollista? Se oli supernatural. Mä en tiedä, mikä se on suomeksi."
"Miksi sä et osaa puhua suomea kunnolla?" mä tiedustelen. "Asiat eivät tee järkeä, ja mun pitää kertoa sulle paskoista päivistä." Ei mua oikeasti kiinnosta, ei todellakaan, mutta mä en halua keskustella tästä nyt, ja musta tuntuu, ettei Otsokaan.
"Mä oon ollut Suomessa hyvin vähän aikaa", se vastaa katse tiessä,  ja mä katson sitä, kun katuvalojen oranssit keilat valaisevat sen säännöllisin väliajoin, oranssi valo valuu sen kasvojen yli ja katoaa sitten taas. Se näyttää väsyneeltä, mutta se näyttääm myös... elävämmältä kuin aiemmin. Voiko niin sanoa? No, nyt ainakin voi, että se siitä.
"Missä sä sitten oot ollut?"
"Kaikkialla muualla. Etsimässä."
"Mitä?"
"Kuuttia."
"Miksi sä etsit Kuuttia?"
"Koska... koska se on mun tehtävä. Helena kiltti, mä lupasin selittää sen sulle, mutta etsitään hotelli ensin. Okei?"
"Hotelli?"
"Niin, hotelli. Meidän täytyy mennä yöksi hotelliin, sä saat oman huoneen jos haluat, mulle on ihan herttaisen yhdentekevää, mutta -"
"Miksi meidän täytyy mennä yöksi hotelliin?"
"Koska mihin muuallekaan me mentäisiin? Ei nyt voi nukkua yötä autossa", se sanoo, "se onnistuu kesällä ihan hyvin, mutta -"
"Nukutko sä autossa kesällä?"
"Öö, joo. Yleensä. On mulla kans teltta, ja jos on tosi kurja sää - kuuma, tai sateista, niin mä menen hotelliin."
"Mikset sä... asu missään?"
"Ei mulla oo sinänsä kotia", se vastaa, "ei sovi mun elämäntyyliin."
"Millainen sun elämäntyylisi sitten on?"
"Sellainen, että mä olen tien päällä joka päivä, tien päällä joka yö."
"Takakonttiin Jussi asetta laittaa, katsoo etelästä pohjoiseen”, mä mutisen ajatuksissani. Zen café, yllättäen.
"Velipoika lähti kaks vuotta sitten ja nyt samat teen, niinpä", Otso sanoo, "paitsi että mun velipoika asuu edelleen isän kanssa kaukana joulupukkimaassa, eikä se näytä aikovan lähteä mihinkään, mistä isä on ihan onnellinen. Sille riittää se, että toinen sen pojista on tarpeeksi tyhmä haluamaan pois.”
”Okei?”
”Joo. Tai siis, ei isäkään varsinaisesti tiedä mitään mun elämästä – mä en kerro sille, eikä se kysy. Sikäli kuin se tietää, mä asun Helsingissä, opiskelen siellä.”
”Mutta ilmeisesti sä et opiskele.”
”En opiskele en. Mä opiskelen tokaa vuotta ammattikorkeassa, paperilla.”
”Ja oikeasti sä teet…?”
”Sitä, mitä mä tein aikaisemmin tänään. Mutta Helena kiltti, ole kulta, ja sovitaan, että mä kerron sulle myöhemmin. En ihan vielä, koska mä en halua vielä kertoa. Mä en halua olla ratissa kun kerron, koska tää on… No, tää on sulle perseestä, mutta mulle tää on vielä enemmän.”
”Ai sulle on vielä enemmän perseestä, että sä heittelet jotain vitun – en mä tiedä, jotain shittiä –”
”Suolaa. Tavallista, jodioitua suolaa. Samaa kamaa kun sä laitat sun ruokaan.”
”Ei suola näytä siltä, kun se osuu naamaan”, mä sanon typerästi. En mä voi muutakaan.
”Paitsi tuossa tapauksessa.”
”Miten niin tuossa tapauksessa?”
”Mä sanoin jo. Keskustellaan sitten, kun ollaan jossain. Onko sulla nälkä?”
”Ei.”
”Okei, hyvä. Sano, kun sulla on nälkä, niin mennään syömään. Tässä pitäis olla varmaan viidenkymmenen kilometrin päästä joku hotelli, mennään sinne.”
”Miksi meidän täytyy mennä hot-”
”Mä sanoin jo. Ole kiltti. Mä kerron kyllä, mutta en vielä. Mä en halua ajaa samaan aikaan kun mun pitäisi selittää tämmöisiä, ja tää on… tää asia vaatii paljon enemmän aikaa kuin viiskyt kilometriä.”
”Ja sä et voinut aloittaa aikaisemmin?”
”En. En voinut. Sä et vaikuttanut kauhean vastaanottavaiselta.”
”Ihme sinänsä”, mä mutisen. ”Mutta Otso.”
”Kerro.”
”Mikä sä olet?”
”Ihminen.”
”Ei. Kuka sä olet?”
”Otso Harmaja. Melkein kakskytyks vee.”
”Etkä varmana ole.”
”Mä tiedän etten mä näytä siltä”, se sanoo ja kääntyy hymyilemään mulle, ”mutta kyllä. Otso Eemeli Harmaja. Kakskyt, melkein kakskytyks vee, kotoisin joulupukkimaasta. Paperilla mä asun isän luona, sikäli kuin isä tietää mä asun Helsingissä, ja oikeasti mä asun tässä Audissa.”
”Miten sulla voi olla Audi?”
”Mä sain tän yhdeltä kaverilta”, se vastaa ja kohauttaa olkiaan. ”Se ei ollut sille iso juttu. Oikeasti mä olen enemmän Ford-miehiä, mä ajoin vielä puoli vuotta sitten tosi söpöä, punaista Fiestaa, vuosimallia kasiysi, mutta se sitten levisi, ja –” Otso puistelehtii, eikä silläkään varmasti ole kylmä. Se hengittää pari kertaa syvään, ja jatkaa sitten. ”Se levisi, hinattiin pois. Mä hain sen pari kuukautta myöhemmin huollosta, ajelin sillä viime syyskuuhun asti. Se levisi lopullisesti tielle, ja mun yksi hyvä ystävättäreni pelasti mut. Johanna oli mulle paljon velkaa, joten se antoi mulle autonsa… Ja asiaan saattaa vaikuttaa myös se, että se halusi uuden auton. Bemuskan, koska Audi ei ollut sen tyyppiä, ja sitten se vaan ilmoitti ettei jaksa järjestää mitään autojen vaihtelua ja käski mun ottaa tämän.”
”Ahaa.”
”Kyllä. Mitä muuta sä haluat tietää? Mä vastaan sulle kysymyksiin, jotka ei ole liian pitkiä vastattavaksi ihan vielä.”
”Mitä sä teit?”
”Ai aikaisemmin päivällä?”
”Niin.”
”Se on liian pitkä vastattavaksi. Uusi kysymys.”
”Miksi Kuutti on vaaraksi mulle?”
”Se on. Se on kaikille.”
”Ei se kyllä oikein siltä vaikuta, saanen huomauttaa.”
”Huomauta toki, mun puolesta, ei haittaa ollenkaan. Se on, usko mua, mä olen kokeillut. Se ajoi mut melkein seinähulluksi, ihan vain olemalla oma itsensä. Ja ei, se ei ole mitenkään erityisen ärsyttävä tai mitään sellaista, vaan se on vain puhtaasti vaarallinen. Ihmisille.”
”Jaaha.”
”Kyllä. Mä kerron sulle paremmin, sitten kun päästään tuonne.”
”Miksi sä olet tien päällä joka päivä, tien päällä joka yö?”
”Koska mun on pakko. Koska mä olen viettänyt viimeiset kaksi vuotta etsien Kuuttia ja tutkien… asioita siinä sivussa, ja siihen ei sovi mukava arkielämä jossain Helsingissä.”
”Miksi sä olet etsinyt Kuuttia?”
”Mä pääsin sen jäljille vasta tässä ihan vähän aikaa sitten, ja johdin ne… no. Sä tiedät.”
”Sä et vastannut mun kysymykseen.”
”Mä kerron senkin sulle myöhemmin, ,mä en voi ihan vielä kertoa. Mä lupaan, että kerron. Se vaan kuulostaa niin karulta, että mun täytyy saada selittää se samalla.”

Mä tuijotan Otsoa, katson sitä kun katulamput vaihtuvat kaupungin valkoisiijn ja esiintyvät tiheämmin, niin etteivät sen kasvot enää katoa varjoihin missään vaiheessa. Se kaartaa hotellin pihaan, se on sellainen rähjäinen vähän omakotitaloa suurempi, jossa on hyvällä lykyllä viisi huonetta. Kello on jo lähemmäs kymmentä, mutta Otso astelee itsevarmasti sisään ulko-ovesta, menee respan tiskille ja hymyilee.

”Iltoja, Janette. Löytyiskö teiltä vielä huoneita?” se kysyy ja hymyilee kyllästyneen näköiselle neidille.
”Otso, säkö sen viestin laitoit -
”Kyllä kyllä”, Otso hymyilee. ”Numero muuttui, enkä mä tajunnut että mun pitäisi mun lempihotelliinkin se ilmoitella. Mä oon tosi pahoillani tästä ajankohdasta, mut tulipahan vain ikävä.”
”Just niin”, tyttö mutisee ja haukottelee. ”Täytä paperit. Yksi vai kaksi huonetta, mitä sä haluut? Ei kun perk- voi vitsi, ei meillä ole kuin yksi.”
”Mä nukun sohvalla”, Otso sanoo ja kohauttaa olkiaan, jännittyy sitten ja kääntyy katsomaan muhun. ”Jos se on sulle okei, mä tarkoitan?”
”Joo joo, ihan sama.” Mä olen ihan pohjattoman väsynyt. Mä en huomannut sitä aiemmin, mutta nyt se alkaa oikeasti tuntua oikein kovaa siltä, että jos mä en pääse nyt nukkumaan, ja sanomalla nyt mä tarkoitan ihan oikeasti tasan nyt, mä nukahdan seisaalleni. Tai ehkä heittäydyn lattialle huutamaan kuin pikkulapsi. Tai jotain muuta, tai kaikkea, tai en yhtään mitään. Sen verran sekava fiilis tässä on.


Otso hoitaa asiat ja maksaa päätä huimaavan summan – ainakin aulaa katsoen se vaikuttaa ihan mielettömältä – silmäänsä räpäyttämättä käteisellä. Sen lompakko on pohjaton, se tarjoili silloin yksi ilta – joka sattui olemaan eilen, se tuntuu paljon pidemmältä ajalta, ehkä viikon tai kuukauden tai kymmenen vuotta tai jotain, mutta oikeasti siitä on ehkä vuorokausi – ihan huolettomasti, ja nytkin se maksaa kahdesta – kahdesta? – yöstä mukisematta yli kolmesataa euroa. Mä en ymmärrä, mutta ihan sama, olkoot huoleton varojensa kanssa. Se vain kaivaa ihan rauhallisena kolme satasta lompakostaan, ojentaa ne kassaneidille jota puhutteli Janeteksi, ja Janette on tyytyväinen summaan ja ojentaa avaimen. Oikean avaimen, ei mitään sellaista korttia, enkä mä voi olla miettimättä sitä elokuvaa, jonka näin – sitä, joka kertoo hotellihuoneesta, joka on kirottu. Kyseisessä hotellissa kaikissa muissa ovissa oli nykyaikaiset korttilukot, mutta se ei toiminut siinä kyseisessä huoneessa, koska siinä sattui kummittelemaan. Sen jälkeen, mitä kaikkea tänään on tapahtunut, tuntuu ihan järkevältä, että meidän hotellihuoneessa kummittelisi, mutta mä en jaksa tapella neidin kanssa asiasta. Se on viimeinen vapaa huone, joten siihen on meidän tyytyminen. Kummituksia tai ei, mun on pakko päästä nukkumaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

#6:16783

Samuel tulee vastaan eteisessä, jää seisomaan paikoilleen oviaukkoon ja tuijottaa Kuuttia. "Samuel, tää on Kuutti", mä esittelen sen, "Kuutti, mun pikkuveli Samuel."
"Me ollaan tavattu", Kuutti sanoo ja hymyilee nätisti, mutta astuu kuitenkin eteenpäin käsi ojossa. Eteinen on pieni ja musta tuntuu, että me ei voida kaikki mahtua samaan aikaan tänne, koska Kuutti, jonka hartiat ovat suunnilleen kilometrin levyiset, ja Samuel, jonka hartiat ovat kuitenkin melkein seitsemänsataa metriä. Mä puikahdan Kuutin käsivarren alta oviaukon toiselle puolelle, ja jään katsomaan pikkuveljeäni, joka kieltäytyy kättelemästä mun poikaystävää.
"Moi", Samuel äyskähtää. "Mitä sä teet täällä."
"Tulin vaan käymään", Kuutti vastaa ja kohauttaa olkiaan. "Ei mitään, kunhan tulin. Tänne tulee piakkoin kans yks meidän kaveri, jonka Helena kutsui, niin että..."
"Että sä voit poistua", mä jatkan lauseen loppuun, "tai ainakin mennä omaan huoneesees, tai jotain."
"Joo, musta tuntuu kans", Samuel mutisee. "Hauska nähdä taas, Kuutti."
"Samoin, Samuel."

"Mistä hitosta sä tunnet sen?" mä kysyn kun istutan Kuutin olohuoneen sohvaan. "Keitänkö kahvia, tai jotain?"
"Kahvi ois tosi mahtavaa, kiitos muru", Kuutti hymyilee. "Vanha tuttu..."
"Miten vitussa mun pikkuveljeni voi olla sun vanha tuttusi?" mä tiuskaisen.
"Ei - älä sä mieti sitä turhaan, muru."
"Niin että oo hiljaa ja näytä vaan nätiltä, niinkö?"
"Mä en sanonut sitä niin, mutta käy sekin."
"Hitto, sähän oot oikea supliikkimies. Sä oot seurustellut jonkun Otson kanssa -"
"Ei me varsinaisesti seurusteltu, mä sanoisin sitä enemmän symbioosiksi..."
"No ollut symbioosissa, mikä kuulostaa vielä kummallisemmalta, ja sitten sä myös tunnet mun veljen... Sustahan löytyy koko ajan uusia puolia!"
"Mä olen aika ihmeellinen, mä tiedän", Kuutti virnistää. "Milloin se Otso sanoi että tulee?"
"En mä tiedä", mä tiuskaisen. "Mä käskin sitä tulemaan joskus neljän aikaan, eli..."
"Puolisen tuntia", Kuutti toteaa. "Hienoa, hienoa."
"Mä meen keittämään ne kahvit."
"Saanko mä tulla seuraksi?"
"No kuule tule."
"En mä väkisin tule, jos sä et halua", Kuutti sanoo ja ja mutristaa huuliaan, mutta puhkeaa sitten leveään hymyyn. "Esittele mulle teidän keittiö."
"No mä esittelen."

"Saareke", mä mutisen ja osoitan saareketta, "liesituuletin, leivänpaahdin, tiskiallas, tiskikone -"
"En mä ihan tota tarkoittanut", Kuutti nauraa. "Mutta hienoa, että tutustutat mut myös heihin!"
"Eikö."
"Kyllä vain, muru."

Hiljaisena mä otan kahvikannun, ehdin täyttää sen vedellä ennen kuin Kuutin kädet kiertyvät mun vyötärölle takaapäin. Mä suljen silmät, lasken kolmeen, ja esitän sitten että en edes huomaisi sitä, vaikka sen kädet tuntuvat erittäin hyvin mun ohuen paitapuseron lävitse, tuntuvat hohkaavan lämpöä iholle kynähameen vyötärökaitaleen yläpuolelle. Kuutti seuraa sulavasti perässä kun mä siirryn kahvinkeittimen eteen, ja sen peukalot alkavat tehdä pieniä, kiusoittelevia kaaria siinä samalla kun mä lataan kahvinkeittimen, ja luojan kiitos mä saan laitettua kahvinporot paikalleen ennen kuin mun kädet alkavat täristä pahemman kerran. Mä kiepahdan ympäri, katson sitä ylöspäin, ja kahvinkeittimen hyväksyvän rahinan säestämän kiipeän istumaan keittiötasolle niin, että olen edes vähän korkeammalla. Kuutti kumartuu ja suutelee, ja mä kiedon kädet sen niskaan.

Ovikello soi, ja mä säikähdän niin, että tipahtaisin lattialle jollei Kuutti pitäisi mua vyötäisiltä paikoillani. Mä livahdan taas sen käsivarren alta pois, kipitän eteiseen ja kurkkaan lasisesta ikkunasta oven vieressä ulos, Otsohan se siellä, seisoo kädet vaaleansinisten, revenneiden farkkujensa taskuissa ja näyttää vähän eksyneeltä.

Mä avaan oven, ja Otson kasvoille leviää hymy.
"Huomenta", se sanoo.
"Huomenta? Kello on puoli neljä", mä töksäytän, räpyttelen silmiäni hämmentyneenä. Mitä tahansa sä teetkin, älä hymyile mulle. Klubbenin hämärässä valaistuksessa Otso näytti väsyneeltä, se näytti siltä että sen silmät ovat ihan liian vanhat sen naamaan, mutta auringonvalo vain korostaa sen väsymystä, paljastavat sen ihon todellisen pingotuksen luiden päällä, ja se näyttää... En mä tiedä, että voinko mä ihan kuvailla sitä kauniiksi. Jos mä voisin, mä sanoisin, että se on kaunis, erittäin kaunis, siinä seistessään.

Tai en mä ihan varma kauniista ole. Kuuma, ehkä. Täysin eri tavalla kuin Kuutti, ja paljon houkuttelevammin kuuma. Sen hiukset ovat maaliskuisen tuulen pystyyn tuivertamat ja se hymyilee mulle vinosti, mä räpyttelen silmiäni kiivaasti ja käsken sen sitten sisään.

Ja minä kun luulin, ettei käytännössä kukaan mies oikeasti voisi vaikuttaa muhun kovinkaan paljoa. Jep, niin mä väitin vielä tuossa pari, kolme viikkoa sitten. Toisaalta, silloin mä olin täysissä järjissäni.

"Tuu sisään", mä touhotan kun herään lopultakin transsistani, kätken hämmennykseni toivottoman kaahotuksen taakse. "Juotko sä kahvia, mä laitoin just, ja -"
"Joo, Helena hei, ihan rauha", se nauraa. "Asiat on ihan fine."
"Toivottavasti. Löysitsä hyvin perille?" mä tiedustelen kun se astuu sisään kun mä tajuan väistää pois oviaukosta.
"Joo, ihan hyvin, ei hätää."
"Tulitsä julkisilla, koska nyt on kuitenkin sunnuntai, ne kulkee tosi huonosti."
"Ei kun mä jätin auton tonne", se sanoo ja huitaisee kädellään epämääräisesti. "Ei tässä mitään. Kuuttiko... on täällä?"
"On kyllä", mä vastaan. "Keittiössä. Otetaan kahvia."

Otetaan kahvia? Helena hei, otetaan kahvia? Tässä on nyt jotain suurta draamaa taustalla, jotain suurempaa kuin mikään, mihin sä haluaisit sotkeutua, ja sä sanot että otetaan kahvia? Musta tuntuu, että tässä ei ole mitään järkeä. Otso avaa suunsa tarkoituksenaan sanoa jotain, katsoo mua hetken, mutta napsauttaa suunsa sitten kiinni, ja mä kuljetan sen keittiöön.

Kuutti on löytänyt kaikki muumimukit, mä kaivan jostain maitoa ja tarjoan niillekin. Sinä aikana, kun mä olin niihin selin, ne ovat ehtineet... mitä?

Ottaa jonkun perkeleen taisteluasetelman, tai miksi sitä voi sanoa. Ne seisovat vastakkaisilla puolilla saareketta, Otso mun puolella ja Kuutti vastakkaisella, ja Kuutti hymyilee sille susimaisesti. Susimaisesti. Hampaat näkyen, mutta kuitenkin... iloisesti? Mitä vittua täällä tapahtuu?

"Öö, pojat... kahvia?" mä kysyn epäröiden, heilutan toiveikkaasti maitopurkkia. Otso säpsähtää, kääntyy vilkaisemaan mua, ja hymyilee.
"Joo, kiitos."
"Siirrytäänkö vaikka olohuoneen puolelle", mä ehdotan kuin paraskin kodinhengetär. Kuutti nyökkää, antaa mun kaataa omaansa ja mun omaan kahvikuppiin maitoa, mä tarjoan purkkia Otsolle, joka pudistaa päätään. Kuutti nappaa meidän mukit käsiinsä ja antaa Otson kantaa omansa ihan itse, ja me valutaan kaikki olohuoneeseen. Mä istuudun nojatuoliin, otan vastaan Kuutin tarjoaman Muumimamma-mukin. Otso istuu sohvalle, ja se onnistuu näyttämään siltä, ettei tiedä, miten istua, vähän niin kuin ei tietäisi  miten toimia jalkojensa ja käsiensä ja kaikkiensa kanssa.

"Joten sä näytät tuolta nykyisin", Otso sanoo pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
"Kyllä vain", Kuutti vastaa. "Mitä, eikö kelpaa?"
"Ei se sinänsä mulle kuulu mitenkään", Otso tiuskaisee. "Miten vain herra haluaa... herra, tai neiti."
"Hei, eikö toi ollut aika ilkeästi sanottu", Kuutti nauraa, "mä ainakin pidän mun lihaksista aika tosi kovasti?”
”Varmasti. Mistä sä oot löytänyt tällä kertaa tuon?”
”Sieltä samasta paikasta kuin aina.”
”Ahaa.”

Mä ristin jalkani turhautuneena, katse kimpoilee poikien välillä kuin tennisottelussa, kun ne heittelevät toisilleen lyhyitä vastauksia, Otso vähän enemmän raivoissaan, Kuutti vähän enemmän iloisena.

"Sä sitten suutelit mun tyttöystävää", Kuutti sanoo ja hymyilee.
"Näin tein", Otso vastaa.

Kerro mulle siitä naisten esineellistämisestä, oikeasti.

"Vituttaako?" Otso tiedustelee.
"Ei itse asiassa."
"Tosi kilttiä sanoa noin."
"Mun mielestä on tosi kilttiä, että keskustelette musta niin kuin mä en olisikaan tässä", mä huomautan. "Tää on kuitenkin meidän olohuone, mä haluaisin huomauttaa."
"No joo. Anteeksi", Otso sanoo ja hymyilee mulle katuvasti, mutta sen silmät välähtävät saman tien takaisin Kuutin suuntaan. "Mä vain... Joo. En tiedä."
"Anna nyt tulla kuin aloititkin", Kuutti kannustaa pyöritellen kahvikuppia käsissään. Sen kädet näyttävät siltä, että se voisi puristaa koko kupin rikki etu- ja keskisormensa väliin, jos sitä huvittaisi, enkä mä ole ennen kokenut sitä uhkaavaksi, mutta nyt... Nyt, kun se istuu tuossa ja on vain rauhallinen, katsoo Otsoa etäisen huvittuneena. Tuossa miehessä on jotain todella pelottavaa, eikä mua oikein huvittaisi selvittää, mikä siinä on niin pelottavaa.

"Kuutti hei, mitä sä haet tällä?"
"No mitäköhän mä haen", Kuutti sanoo, "mä löysin mielenkiintoisen ihmisen -"
"Mielenkiintoisen?" Otso kysyy. "Oikeasti, mielenkiintoisen?"
"Kyllä. Kiinnostavan. Koska sä et tiedäkään, kuinka kiinnostava persoona Helena oikeasti on. Mä en käytä mun aikaa epäkiinnostaviin ihmisiin, ja Helena on niistä kaikista kiinnostavin."
"Ahaa, kerro mullekin?"
"Siltä puuttuu jotain", Kuutti sanoo ja kohottaa kulmiaan mulle. "Ja se on jotain enemmän kuin sinä tulet koskaan olemaan."
"Toi oli aika karua", Otso nauraa pingottuneesti. "Kuutti hei, tehdäänkö silleen, että..."
"Mä olen pelkkänä korvana. Mitä tahansa sä ehdotatkaan, mä suostun siihen, kulta", Kuutti vastaa ja hymyilee.
"No aloitetaan sillä, että oo välillä ihan vaan... ihan hiljaa. Tehdään silleen, että sä lähdet täältä. Meet johonkin muualle, ja mä annan sun lähteä. Vaihdat maata, mä luulen ettei kielet oo sulle mikään varsinainen ongelma?"
"Ei ole ei", Kuutti vastaa, "mutta ongelma on lähinnä se, että mä en halua lähteä. Enkä voi. Mä tapasin yhden... henkilön, joka velvoitti mut tekemään täällä jotain."
"Tässä kaupungissa, vai...?"
"Tai missä tahansa kaupungissa, missä Helena nyt sattuu olemaankaan."
"Anteeksi mitä?" mä kysyn. "Kuutti, mitä vittua -"
"Oo muru hiljaa. Niin kuin sanoit, nyt on sellainen tilanne että sun pitää vaan olla hiljaa ja näyttää kauniilta", Kuutti sanoo vilkaisemattakaan muhun, ja mä vaikenen loukkaantuneena.
"Tää on asia, jota sä et tule ymmärtämään ikinä, Otso hyvä."
"No kuule, selitäpä mulle."
"Mulla ei ole mitään syytä selittää sulle sitä", Kuutti sanoo ja hymyilee pää kallellaan, ja nyt sen hymykin näyttää oikeasti uhkaavalta. "Mun ei tarvii selittää sitä sulle, koska sä et kuulu tähän juttuun mitenkään."
"Sä et pilaa enää kenenkään muun elämää, saati nyt sit Helenan -"
"Tässä nyt on just se, että mä en oo pilaamassa sen elämää", Kuutti ilmoittaa edelleen somasti hymyillen, "en todellakaan. Se, mitä sä käsität elämän pilaamiseksi, ei onnistu, koska Helenalta... puuttuu tiettyjä asioita." Kuutti napauttaa ohimoaan, ja mun katse siirtyy Otsoon, joka tuijottaa Kuuttia silmät selällään, yrittää selkeästi käsittää, mitä Kuutti sanoo, ja toisin kuin minä, se näyttää ymmärtävänkin, mitä Kuutti ajaa takaa.
"Säkö... väität, että Helenalla ei...?"
"Mä en väitä mitään. Mä kerron, Otso rakas."
"Miten niin ei?"
"Just niin. Mä ihmettelin sitä, ja otin asiasta selvää, juttelin yhden tyypin kanssa ja nyt kävi ilmi, että mä en todellakaan voi antaa sun tehdä tyttöystäväni suhteen yhtään mitään, sori. Arvokysymys, Otso hyvä. Vaikka toki, jos Helena kaipaisi pelastusta, sä olisit totta kai ensimmäinen, jonka mä antaisin pelastaa."
"Mitä helvettiä sä höpötät", Otso pärskähtää, "alapa puhua kokonaisilla, järkeä tekevillä lauseilla, Kuutti."
"Järkeä tekevillä? Ei se oo suomea."
"Ei ole ei, mutta pointti ei ollut siinä. Ala puhua."
"Otso hei", Kuutti sanoo ja hymyilee vetoavasti, "mun ei ole mikään pakko kertoa sulle oikeastaan yhtään mitään, ihan oikeesti."
"On. Ala selittää mulle, koska me molemmat tiedetään, että mä saan sut kertomaan, jos mä oikeasti haluan."
"Et sä oikeastaan. Mä tiedän, että mä olen röyhkeä ja kaikkea, sä luonnehdit mua kusipääksi sun muuta, mutta joskus munkin on pakko pitää vain suuni kiinni."

Mä nousen ylös, miehet tuijottavat toisiaan niin intensiivisesti, että musta tuntuu että seksuaalinen jännite räjäyttää koko paikan taivaan tuuliin, tai jotain. Otso kääntää katseensa ensimmäisenä, se katsoo muhun ja ojentaa kättään mua kohti.

"Helena hei, älä mee mihinkään. Mä selitän tän koko jutun sulle ihan kohta -"
"Joo varmasti joo", mä mutisen, "ihan oikeasti, tehdäänkö silleen että painu helvettiin mun kotoa."
"Helena, usko mua, se ei oo se, mitä sä just nyt haluat -"
"Se on todellakin se, mitä mä just nyt haluan. Painu vittuun mun kotoa", mä sanon sille, käännyn kohti Kuuttia, "ja painu säkin helvettiin mun kotoa. Painukaa molemmat vittuun täältä, hoitakaa teidän... mitä toi on, draamanne jossain muualla, ihan sama -"
"Ei, Helena kiltti." Otso katsoo muhun vetoavasti, ojentaa edelleen kättään mua kohti melkein epätoivoisena. "Istu alas."
"Mä en ole mikään neito hädässä, joten painu vittuun täältä."
"Sä et ole vielä neito hädässä", Otso sanoo, "mutta se ei poista sitä että sä tulet olemaan neito hädässä, ja nyt alkaa kuulostaa siltä että nopeammin kuin mä uskoinkaan, joten Helena, oo kiltti ja istu alas."
"Haista vittu", mä huudan sille niin lujaa kun kurkusta lähtee. "Painukaa vittuun molemmat! Mä en ole neito hädässä, sitä paitsi ei nykyaikana edes saa puhua neidoista hädässä, se on sukupuolisyrjintää -"
"Helena, ketään ei kiinnosta sukupuolisyrjintä tässä kohtaa", Kuutti sanoo hellästi. Hellästi? Miten vitussa tuollaista voi sanoa kuolemanrauhallisena ja hellästi?
"Mä en ole neito hädässä, ja jos olisin, musta tuntuu että mä tekisin paljon parempaa työtä pelastaessani itse itseni", mä huudan Otsolle, "joten painu vittuun ja ota Kuutti mukaasi, menkää johonkin, vittu, hankkikaa huone!"
"Auts", Kuutti sanoo ja hymyilee Otsolle. "Siitähän me tiedetään kaikki."
"Pidä sä nyt jo pääsi kiinni", Otso huutaa sille, nousee seisomaan ja tarttuu mua hartiasta, mä ravistan sen irti itsestäni. "Helena, oo kiltti ja kuuntele, tää on tärkeää. Tää koko juttu, se voi tappaa sut -"
"Eikä voi", Kuutti huomauttaa väliin, "Helena nimenomaan ei voi kuolla tästä, muru."
"Se voi tappaa sut. Kuutti voi tappaa sut, Helena kiltti, mä tiedän tää kuulostaa tosi friikiltä ja mä lupaan selittää sen sulle, mutta -"

"TURPA KII!"

Me kaikki käännytään katsomaan kohti olohuoneen oviaukkoa. Samuel seisoo siellä, mutta siinä ei ole kuitenkaan mitään Samuelia. Se näyttää tavallaan ihan siltä miltä mun veli näyttää, miltä se nyt on aina näyttänyt, mutta siinä on jotain kammottavan erilaista, se, miten se puristaa käsiään nyrkkeihin. Sen etu- ja keskisormen välissä roikkuu puoliksi poltettu, palava savuke, se törröttää veljen sormien välistä ja on polttanut jo yhden reiän hupparin helmaan, näyttää siltä että jos se ei varo niin se polttaa itsensä ja luultavasti koko talon siinä samalla.
"Samuel, mee pois -"
"Helena", Otso sanoo ja kumartuu lähemmäs mua, kumartuu puhumaan mun korvaan, "se ei ole Samuel."
"Mitä vittua sä selität", mä huudan välittämättä siitä, että Otso on ihan siinä, ihan vieressä, "Samuel, mee pois nyt, oikeesti, mä en jaksa enää teidän jotain miehisiä draamojanne –”
"Ei, mä oikeasti tarkoitan sitä - toi ei ole Samuel. Se on sun pikkuveli, ollut ainakin, eikö niin?"
"Totta kai se on Samuel, vitun ääliö."
"Ei se ole Samuel, ei ainakaan nyt. Vastaa mulle. Se on sun pikkuveli."
"On on, se on mun pikkuveli!"
"No niin, hyvä. Sen koko nimi on...?"
"Samuel Aaron Lintunen", mä papatan nopeasti, enkä saa katsetta irti oviaukossa seisovasta veljestäni, jonka tupakka, jota se ei todellakaan uskaltaisi normaalioloissa polttaa sisällä missään muualla kuin oman avonaisen ikkunansa ääressä niin, että voisi nippailla natsat ulos ikkunasta, koska mua syytettäisiin niistä. Se seisoo siinä ja sen tupakasta nousee ohut savuvana, joka haisee älyttömän pahalta mun nenääni, ja musta tuntuu että tässä on jotain vielä vaarallisempaa kuin voisi kuvitella. Voi luoja.

"Samuel", Kuutti sanoo rauhallisesti, "veli hei, ei mitään hätää."
"Ole sinä nyt turpa kiinni siinä", Otso sihahtaa sille suupielestään, kaivelee farkkujensa taskuja, ja löytää... suolasirottimen. Suolasirottimen.

Kaikista maailman esineistä, joita farkkujen taskuihin mahtuu, se etsii suolasirottimen. Ja tuo mies muka väittää pelastavansa neitoja hädässä. Oikeasti?

 Se kiertää sen auki, astuu lähemmäksi Samuelia ja alkaa messuta jotain, missä ei ole pienintäkään järkeä. Sen sanoissa ei ole ainuttakaan suomenkielistä, tai mitään muutakaan tunnistettavaa, että ei sen puoleen. Se huutaa jotain sanoja, joissa ei ole mitään järkeä, ja jotain, mitä mä tunnistan nimiksi - Azazel, jonka mä tunnistan seiskaluokan uskonnontunnilta, ja paljon nimiä, joita mä en todellakaan tunnista, koska niissä ei ole mitään järkeä. Anael, sun muita.

Se heittää suolaa suolapurkistaan, sellaisesta pienestä ja sievästä, mitä näkee kouluruokalan pöydällä, se heittää sitä Samuelin kasvoille ja mun veljeni nostaa kädet kasvoilleen, kirkuu kovaa, kammottavan kovaa ja kammottavalla äänellä, jota mä en todellakaan tunnista sille kuuluvaksi. Mitä vittua tämä on, mitä täällä tapahtuu? Samuelin sormien välistä nousee savua, siis oikeaa savua, erilaista savua kun siitä itsekseen jo sammuneesta tupakannatsasta joka savuaa nyt lattialla, ja nyt Otso huutaa Samael, ja Samuel valahtaa polvilleen, pitelee edelleen kasvojaan, ja Otso kääntyy kohti mua, tarttuu mua kädestä ja sanoo vain:

"Juokse."

Mä pidän sitä kädestä kiinni, mutta en liiku mihinkään, tuijotan lattialla pitkällään makaavaa pikkuveljeäni, joka ei liiku enää mihinkään, se makaa naamallaan ja sammunut tupakannatsa on vain sentin tai kahden päässä sen poskesta, ja mun tekee mieli huutaa. Ääntä ei kuitenkaan lähde ollenkaan, mä en saa huudettua, mä en saa päästettyä mitään, en pienintäkään ääntä.

"Otso, irti siitä."

Nyt Kuutin ääni on kylmä, suorastaan hyinen, ja mä käännyn katsomaan siihen päin. Se astuu lähemmäksi, ottaa kaksi askelta niin, että sen kämmenet ovat ilmassa.

"Otso, päästä nyt irti siitä, niin mä lupaan että sä pääset kävelemään täältä ulos täysin ehjänä. Mä en koske suhun, en hipaisekaan sua, mä suljen silmät ja annan sun kävellä ulos tästä talosta, hypätä siihen Johannan naurettavaan Audiin, ja sä saat lähteä. Mä en etsi sua, ja sä et etsi mua, jos sä nyt vain päästät irti Helenasta ja painut vittuun täältä."
"Ei pelkoa. Helena, nyt juokse."

Ja mitä mä teen? Juoksen. Juoksen eteiseen, nappaan lattialta mukaan punaiset Converse All starini koska Otso käskee ottaa jotkut kengät (Campbellit jäävät siihen surulliseksi kasaksi, ja mulla on niitä jo valmiiksi ikävä), ja mä juoksen Otson kanssa heti kun se on saanut ulko-oven auki.  Se ei vaivaudu sulkemaan ovea perässään, vaan vetää mua kädestä, ja me juostaan ja juostaan sukkasillamme, siihen asti että Otso pysähtyy mustan Audin viereen, sysää mut sisään ovesta ja juoksee itse kuljettajanpuoleiselle ovelle, sujahtaa sisään, käynnistää, saa autonsa käynnistymään yhdellä yrityksellä käsien tärinästä huolimatta.

"Otso", mä sanon ääni täristen, pinnistellyn rauhallisesti. "Mitä vittua äsken tapahtui."
"Mä lupaan sulle, että mä kerron", se sanoo ja vilkaisee mua nopeasti, kääntää katseensa sitten peruutuspeiliin. "Mä kerron sulle, kunhan me ollaan kauempana täältä. Kunhan me ollaan turvassa,  mä voisin sanoa."
"Mitä tarkoittaa turvassa?"
"Jossain muualla kuin täällä. Me lähdetään nyt pois täältä, ja sä pääset vielä palaamaan takaisin tänne. Kunhan tilanne rauhoittuu, sä pääset palaamaan."


Otso ei usko tuota itsekään, mutta mä en sano mitään.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)